Liftimatka Norjaan
- Liftaustarinat »
- Kirjoittaja: Josa
- Kirjoitettu: 13. toukokuuta 2004
- Sisältö on alunperin Liftari.orgista.
Siskoni ja minä ja vanha tuttu äkkilähtötyyli. "Mentäskö Norjaan?" "No sithän me ollaan menossa ihan väärään suuntaan, käännytään ympäri." Päämäärästä keskustellaan vasta sitten kun odotetaan kyytiä jossain ja silloinkin vain hyvin epämääräisin arveluin.
Kulkeuduttiin henkilöautoilla pohjoista kohti. Rovaniemen läheltä, Muurolasta, saimme kyydin, joka oli menossa Pelkosenniemelle. Mies jätti meidät Vikajärvelle ja palasi 15min päästä takaisin. "Aloin miettiä, että en kyllä voi jättää teitä tuonne.. Mitäs jos ajan Sodankylän kautta? Vai tulisitteko luokseni yöksi Pelkosenniemelle?" Upeaa, ihanaa! Päätimme jatkaa Sodankylään ja jäimme sinne keskellä yötä.
Tunnin aikana meni kaksi autoa. Seuraavan tunnin aikana jo neljä. Viimeinen otti meidät kyytiin ja toi 10km eteenpäin. Siitä pääsimme tunnin sisään autoon, jonka kuski toi meidät Ivaloon. YIT:n pomo. Kaverinsa olivat ajaneet ohitsemme aikaisemmin ja soittaneet pomolle, että ota sinä ne kyytiin sitten kun tuut.
Kiitolinjan mies tuli tuomaan tavaroita YIT:lle ja otti meidät samalla mukaan ja toi Inariin. Siellä kello oli 7 aamulla. Kaupat olivat vielä kiinni ja kadut aika hiljaisia. Ihanan valoisaa ja keväistä silti. Seisoimme puoli tuntia scanian keulan edessä odottelemassa rekkamiestä, jonka auton näimme jo Sodankylässä. Silloin hän vain oli nukkumassa. Mies tuli vihdoin ja sanoi olevansa menossa Båtsfjordiin. "Missä se on?"
Kuski oli vähän nihkeä ottamaan kyytiin. Otti kuitenkin. Aluksi mietittiin, että mentäisiin Nordkappiin, mutta autossa oli niin hauskaa, ja Nordkapp kuulemma niin mitätön nähtävyys, että päätettiin mennä Utsjoelle ja Nuorgamiin. Kuski oli suomenruotsalainen ja puhui hyvää suomea, mutta puhuttiin kuitenkin ruotsia oppiaksemme. Todella hauskaa, mukavaa ja ihanaa. Eikä tietty millään maltettu jäädä Tana brossa pois.
Niin sitä sitten oltiin menossa Båtsfjordiin, halki Norjalaisten vuortenhuippujen lumenpeittämien, kuoppaisten ja kapeiden teiden. Perillä purettiin täysperävaunullinen leluja käsin (!!!) ruokapalkalla, mutta kun palkan maksun aika olisi ollut kaikki norjalaiset katosivat jonnekin.
Käveltiin hiukan kaupungilla, systeri joi kahvia ja ostettiin norjalaista suklaata. Sitten ulosmenoväylää kohti ja peukalot pystyyn. Siihen asti oli ollut kaunis ja aurinkoinen ilma, mutta yhtäkkiä ympäröivät vuoret peittyivät näkyvistä ja alkoi hirvittävä lumisade. Kolmen tunnin päästä olimme aivan jäässä ja kylmissämme. Kävelimme huoltsikalle, jonne kuskimme oli jäänyt nukkumaan ja pääsimme hänen kyytiinsä, sillä hän oli - ihanaa! - saanut luvan lähteä pois odottamasta kalakuormaa, sillä jotkut rekkamiehet olivat olleet odottamassa jo kolmatta päivää.
Parin tunnin päästä olimme jälleen Tana brossa ja nyt jäimme liftaamaan, kuski jälleen nukkumaan. Parin tunnin päästä olimme edelleen Tana brossa, kylmissämme ja kyyneleet silmissä. Vihasimme norjalaisia. (Hetkellistä, mutta terveellisen tuntoista vihaa.)
Viimein saamelainen nainen otti meidät kyytiin, toi kotiinsa lisäämään vaatetta ja tankkaamaan vettä. Pakkauduimme uudestaan hänen autoonsa, haimme hänen tätinsä mukaan ja suuntasimme tädin asuntoa kohti. Tienhaarassa naiset kutsuivat meidät yöksi tädin asuntoon. Otimme riemumielin kutsun vastaan.
Opimme muutaman sanan saamea, kuulimme joikausta ja saimme muutenkin nauttia ihanasta norjalaisesta vieraanvaraisuudesta. Tuntuu kuin norjalaisten välillä olisi suuri kuilu - toiset eivät katso päinkään kun ajavat ohi ja toiset tarjoavat ruokaa, juomaa ja suojaa hyvästä sydämestään.
Aamulla pääsimme tädin pojan vaimon kyydissä takaisin Tana brohon, kävimme kaupassa ja istuimme hetken suomalaisessa rekassa, jonka kuski oli kuulemma käyttänyt vakituisesti Skippagurran huoria silloin kun ne vielä olivat siellä. Mies oli juuri sellaisen oloinen, joka ei muiden ihmisten kanssa tulisi toimeenkaan, saati itsensä. Harmillista.
Menimme tien varteen ja pääsimme parin tunnin päästä seuraavan saamelaisen kyydissä eteenpäin. Näimme 40km:n päästä "Yle Sami radio" -auton ja norjalainen löi jarrut pohjaan. Tuossa pääsette kotiin. Sami radion mies toi meidät Utsjoelle, jossa olimme viiden aikaan päivällä.
Kymmeneltä olimme vieläkin Utsjoen paikkeilla, edenneet muutamia kilometrejä autoin ja kävellen. (Ei tietenkään olisi kannattanut, mutta oli niin kaunista, että teki mieli kävellä. Myöhemmin se alkoi tuntua todella typerältä idealta, kun autoja ei tosiaan enää ollut!) Neljä rekkaa meni ohi ja muutama henkilöauto.
Palasimme Utsjoen tullille yhdessä henkilöautossa ja istuimme siellä oottamassa kivojen tullimiesten kanssa. Kolme tuntia meni ennen kuin seuraava rekka tuli!! Se oli kiva norski joka (oli nähny meidät jo Båtsfjordissa ja systeri oli puhunutkin sen kanssa!) otti meidät kyytiin ja toi 600km, Tornioon asti! :D Siitä oli enää pikku hilpaisu kotiin ja reissu oli ohi. Hiukan harmitti, mutta kuumaa suihkua ei silti voittanut mikään.
Norjassa oli muuten mukavaa, mutta siellä oli helvetin kylmä ja norjalaiset otti todella huonosti kyytiin. Saamelaiset kai hoitavat sen puolen siellä? Vai oliko meillä vain huono ajoitus? Liftattiin aina tunnista kahteen tai kolmeen tuntiin! Hirveätä. Suomessa sentään saa kyydin 5min-30min, yleensä. Toisaalta kyllä täällä liikkuu autojakin enemmän ainakin etelämpänä.
Tana bron hirveiden odotustuntien aikana oli kiva hokea "Ei ikinä enää Norjaan" ja "Minä vihaan Norjalaisia!", mutta nyt mielessä välkkyy jo seuraava Norjan-reissu. Täti ja hänen poikansa vaimo olivat ystävällisiä ja pyysivät tulemaan kesällä uudestaan, kalastamaan ja pitämään hauskaa. Ehkäpä, todellakin!
